Kävin pyörähtämässä Rodoksella, olin TUI:lla töissä 2 päivää ja irtisanouduin ja lähdin kotiin. Mitä odotin, millasta oli ja miksi lähdin. Avataan hieman tarinaa myös tähän. Ensinnäkin, valinta lähteä oli älyttömän vaikea. Tarkoitus oli olla lokakuun viimeiseen päivään asti, mikä tarkottaisi säbäkauden alun missaamista – sekä kuuluttajana SB Vantaalla että itse pelaajana.

Valintani päättää lähteä perustui tietynlaiseen näkemykseen tai kuvitelmaan, että minkälaista se olisi. Ennen kuin mennään siihen, niin pari tärkeintä syytä lähtöön oli nähdä, että 1) minkälaista on tehdä työtä lasten kanssa ja 2) minkälaista on asua ulkomailla. Nämä molemmat olivat asioita, joita haluan kokea. Olivat ikään kuin isojen tekojen to do -listalla.

Luulin, että lastenkerhoja olisi vain yksi kappale päivässä per työntekijä, kun todellisuus vastasi kolmea. En tiennyt, että kun lähden kämpiltä veke töihin, niin tulen 3-4 kertaa viikossa takaisin yli 13 tunnin päästä. En tiennyt, että on niinkin tiukkoja sääntöjä kuten: 1) ei saa käyttää aurinkolaseja, 2) pitää syödä auringossa, vaikka paikat varjossa olisivat ihan tyhjiä & 3) ei saa uida hotellin uima-altaissa, edes vapaa-ajalla, eikä edes vaikka maksaisi siitä.

Henkinen kokemukseni lastenkerhossa oli aika järkyttävää. Jopa vain kaksituntisessa setissä, jossa ulkoisesti saatoin näyttää viihtyvältä, ajan kulku oli erittäin hidasta. Tylsistymismittari veti satasta. Halusin pois. Fiilistä vaikeutti feikkimäisyys niissä tilanteissa, kun piti kehua lapsen piirustusta, eli kun piti intoilla asiasta, mikä ei innostanut. Halusin pois, kun jouduin leikata jotain naruja tai pahvisia kasvonaamioita. Tykkään meiningistä. En askartelusta.

Siistein asia kerhossa oli se hetki, kun menin vapaaehtoisesti pitämään seuraa autistiselle pojalle. Hän ei ollut erityisen fiiliksissä normaaleista leikeistä, riehui jonkun verran ja meni nurkkaan istumaan yksin. Menin viereen istumaan, ja kehittelin lennosta pelejä – esimerkiksi jotain ihme pelejä tyynyjen kanssa. Ymmärsin häntä. Ymmärsin sen, että hän tylsistyy nopeasti. Tämä kokemus herätti kiinnostuksen tällaisia lapsia kohtaan. Olenkohan joskus tilanteessa, jossa autan sellaisia? Koska olen mielestäni aika samanlainen – sisäisesti siis. Osaan vain, ainakin jossain määrin, olla näyttämättä sitä ulospäin.

Heti ensimmäisenä päivänä yksi lapsista hävisi kenenkään ohjaajan huomaamatta. Ja tämä kokemus herätti mussa fiiliksen, että en halua ikinä joutua tilanteeseen jossa lapsi häviää ja sille käy jotain – nimenomaan mun ohjauksen alla. Otan muutenkin raskaasti tilanteet, jossa aiheutan toiselle ihmiselle harmia. Jos jonkun lapsi… olisi liian iso pala.

Otetaan pari posia vielä tähän loppuun: pidän erittäin tärkeänä koko kokemusta, vaikka se jäikin lyhyeksi – ja ai että ku on nätti kun pääsen todistaa mun siskonpojan kasvamista nämäkin puoli vuotta! T. Onnellinen eno.

Jätä kommentti